Viime vuoden loppupuolella koin oivalluksen. Oivalluksen, joka vaati kypsyttelyä noin neljä vuotta. Olin jälleen kerran lähdössä työpäivän jälkeen kävelylenkille ihan vain sen takia, että tulisi oltua edes vähän ulkona. Silloin jotain naksahti päässäni. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ajan autolla lähes joka päivä töihin Raumalta Kauttualle ja takaisin, 42 km per suunta, jolloin siihen kuluu päivästä yhteensä yli tunti aikaa. Tämän lisäksi pitää lähteä erikseen lenkille, jotta saisin raitista ilmaa keuhkoihini. Olisikohan homma hoidettavissa jotenkin muuten?

Myönnän, että tätä oivallusta edelsivät IPCC:n lokakuinen ilmastonmuutosraportti sekä sitä seuranneet kahvipöytä- ym. keskustelut. Yksityisautoilu jokapäiväisellä työmatkalla ja toisaalta lentäminen ulkomaan työreissuille, puhumattakaan syödyn ruoan alkuperästä, herättivät niin keskusteluita kuin tunteitakin. Yhtäkkiä omia valintoja ja elämäntapaa jouduttiin perustelemaan ja hakemaan synninpäästöä entistä hanakammin. Mutkia suoristettiin ja asioita kärjistettiin rankalla kädellä. Helposti näissä asioissa on myös sellaisia olen-parempi-ihminen-kuin-te-henkisiä vivahteita, joissa toinen osapuoli saattaa kokea pään sisällään turhia syyllistymisen ja ahdistuksen tunteita sekä niiden aiheuttamaa huonoa omaatuntoa, mikä ei pidemmän päälle edistä yhtään mitään. Mielestäni tällaisista keskustelunsävyistä, turhasta mustavalkoisuudesta ja ehdottomuudesta pitäisi muun muassa ympäristöasioista puhuttaessa päästä eroon (toinen asia on ravitsemus, mutta ei siitä tällä kertaa enempää).

Olen aikuisikäni asunut kaupunkialueella, jossa liikun paljon pyörällä tai kävellen paikasta toiseen. Hyötyliikunta on minulle luontaista. Nykyisestä työpaikastani olen monille sanonut, että muuten täydellistä, mutta sijainti suhteessa kotiini ei ole ideaali. Itselleni paras vaihtoehto olisi, että työmatka olisi sen verran lyhyt, että voisin kulkea sen joka päivä pyörällä. Kodin siirtäminen länsirannikolta kohti sisämaata ei tässä tapauksessa tule kysymykseen, joten olen sopeutunut tilanteeseen.

Työtehtäväni Pyhäjärvi-instituutissa olivat aluksi sellaisia, että tarvitsin niissä autoa todella usein. Myöhemmin noin puolentoistavuoden ajan työkaverinani oli toinen raumalainen, jonka kanssa kuljimme työmatkaamme kimppakyydillä. Tämän jälkeen työnkuvani on huomaamattani muuttunut yhä enemmän toimistolla nököttämiseksi ja työmatkani yksin autoiluksi. Olin jo aiemmin pohtinut linja-autoa Rauman ja Euran välisen matkan taittamiseen, mutta olin hylännyt ajatuksen milloin minkäkin syyn takia. Matkat linja-autoasemille ja -asemilta olivat kävellen turhan pitkiä ja aikaa vieviä, matkaliput kalliita ja aikatauluista riippuvaisuus tuskastuttavaa. Kunnes viime vuoden lopulla koin sen oivalluksen.

Nykyään Euran Matkahuollolla odottaa yli parikymmentä vuotta vanha, kolmivaihteinen Nopsa Durango, jonka otan alleni niinä arkiaamuina, joina tulen bussilla Raumalta Euraan, ja pyöräilen 4 km matkan Kauttualle. Raumalla kotini ja linja-autoaseman välisen matkan kuljen joko kävellen tai pyörällä, nykyään yhä useammin kävellen, koska ajattelen sitä mukavana vaihteluna ja ajallisesti pidempänä ulkoilma-altistuksena. Päivän saldona on siis noin puoli tuntia pyöräilyä ja noin puoli tuntia kävelyä. Ajallisesti työmatkoihin menee kokonaisuudessaan näinä päivinä reilun tunnin sijaan reilu pari tuntia, mutta toisaalta haluamani päivän ulkoilu on siinä vaiheessa jo ikään kuin huomaamatta tehty.

Lähdin tähän linja-autolla työmatkojen taittamiseen sillä asenteella, että kokeilen miltä se tuntuu enkä vaihda autoa kertaheitolla kokonaan bussiin. Kerran bussilla, kerran autolla, yhden päivän etätöissä kotona, sitten taas kerran autolla ja kerran bussilla. Suurin piirtein tällä kaavalla olen nyt mennyt noin puoli vuotta – ja se tuntuu hyvältä! Minulle luontaisen hyötyliikunnan lisääntyminen on tuottanut hyvää oloa, johon huomaan jääneeni jopa koukkuun. Samalla hyvää mieltä aiheuttaa se, että tiedän ilmastovaikutukseni olevan huomattavasti pienempi kuin aiemmin, jolloin ajoin joka päivä autolla töihin. Ja kuka tietää – ehkä vielä joskus huomaankin kulkevani joka päivä bussilla töihin.

Usein ympäristön edelle asettaminen vaatii jossain määrin epämukavuusalueelle menemistä ja sen helpoimman, halvimman ja nopeimman tavan uhraamista. Äkkiseltään mahdottomalta tuntuva asia voikin tarkemmin ajateltuna olla ihan mahdollista. Jotta asiat muuttuvat, pitää lähes aina tapahtua tottumusten sekä toiminta- ja ajattelutapojen muuttumista. Näitä on jokaisen itse pyrittävä aktiivisesti muuttamaan, koska valitettavasti muutokset vaativat myös aikaa. Antamassani esimerkissä sen lähes neljä vuotta.
Suhtaudutaan kuitenkin itseemme, toisiimme ja ympäristöömme lempeydellä ja joustavuudella. Turha syyllistyminen ja syyllistäminen eivät auta ketään eikä mitään.

Tällä viikolla (4.-12.5.) vietetään valtakunnallista pyöräilyviikkoa. Pyöräile töihin, kouluun, treeneihin ja kauppaan, tai edes osa matkasta. Pyhäjärvi-instituutin henkilökunta osallistuu tänä vuonna kolmatta kertaa Kilometrikisaan (www.kilometrikisa.fI), jonka tarkoituksena on kannustaa nimenomaan hyötymatkapyöräilyyn. Samalla olemme mukana myös Suomen Punaisen Ristin Ketjureaktio-keräyksessä, jossa jokaista poljettua 25 km kohden lahjoitetaan 1 € ilmastonmuutoksen torjuntaan. Pyöräillään yhdessä ilmastonmuutosta vastaan!