Sienihulluus on osoittanut olevansa pahempi tauti kuin mikään muu keräilyvimma. Kyllä jäävät muumimukit kirkkaasti hopealle. Puolisoni arveli, että menestyisin sankohiipimisen SM-kisoissa kärkisijoille, jos osallistuisin. Koska hyvien sienipaikkojen sijaintia ei jaeta somessa, ei naapureille eikä edes omalle äidille, vaan ämpärien kanssa metsässä kuljetaan hiljaa kuin hirvi – oksia rasauttamatta, ylimääräisiä huutelematta ja tarvittaessa maastoutuen vaikka mahalleen, jos joku sattuu kulkemaan ohi. Löydöillä pitää toki välillä paukutella henkseleitä Facebook-kuvissa. Somejakamisen lisäksi saalista voi jakaa ihan kädestä suuhun. Näin käy joka vuosi, kun oma pakastin sanoo mahansa olevan jo umpitäynnä ja lasipurnukat pullistelevat kuivattuja vitamiineja. Silloin voi ilahduttaa heitä, jotka tykkäävät maistella sieniä, mutta eivät halua tai ehdi mennä metsään.

Lapsuudestani muistan syksyt, jolloin keittiön liedellä höyrysivät isot kattilat ja ihanan vinkerä tuoksu täytti koko huushollin. Kangas- ja karvarouskuja ryöpättiin talven varalle. Siinä iässä vielä äidin lihapullat voittivat sienisalaatin, nykyään se on talven ja erityisesti joulun kiistämätön herkku. Sittemmin tulivat kantarellit, jotka aloittelijankin on helppo tunnistaa, ne sytyttivät kultaisen roihunsa ohella etsimisen vimman, joka vei koko käden – ja toisenkin. Kantarelleista orakkaisiin ja lampaankääpiin, voitatteihin, suppilo- ja kosteikkovahveroihin sekä torvisieniin.

Herkkutatin jaloihin saloihin minut aikanaan opasti nyt jo edesmennyt ystäväni Juha Aro. Olen aina ollut suht arka uusien sienituttavuuksien suhteen, voiko tätä nyt varmasti syödä. Kaikki sienethän ovat syötäviä, mutta osa vain kerran. Juha vakuutti, että en voi erehtyä.
– Herkkutatilla on aina jalan yläpäässä vaalea verkkosukka. Sen kun tarkastat, kaikki on hyvin.

Verkkosukkamuotia lähdettiin siis etsimään, ja voi sitä onnea, kun sitä löytyi! Ja nimenomaan voi – mikäpä tuoksuvan herkkutatin kyljen paremmin aateloisi. Paitsi vaikka paistettu, rouskuva syksyn kaali, paprika, kesäkurpitsa, murea filee, jauhelihapihvi, lämmin leipä ja juustokuorrutus, sipuli, pasta, pizza, risotto… Puhumattakaan sakeasta kastikkeesta perunoiden verhona tai kermaisesta keitosta. Variaatiot ovat hengästyttävät – tässä kohtaa italialainen huokaisee jo mamma mia. Kuivattuina lastuina tatteja voi vaivatta nakella sellaisenaan melkein mihin tahansa ruokaan. Pakastettuna on se myös rakastettu. Tatti on tekstuuriltaan lihaisa, kuitenkin vähäkalorinen ja kasvissyöjänkin suunmukainen, puhtaasta Suomen luonnosta peräisin olevaa lähiruokaa, terveellistä, vitamiinipitoista – ja ilmaista, kun itse sen poimit. Sivuvaikutuksina on ainoastaan liikunta, hapensaanti, metsäterapia ja se löytämisen riemu, kun huomaat yhden, sitten toisen ja lopulta koko suvun serkkuineen ja mummoineen. Menkää ihmiset sieneen, kyllä te sinne mahdutte. Pahinta, mitä voi tapahtua, on se, että tatti- ja muun sienihulluuden kasvaessa saatatte joutua vaihtamaan isompaan autoon. Saaliinhan pitää mahtua peräkonttiin, koska aina pitää kerätä vielä se yksi kaunokainen. Ja siitäkös syntyy soppa!

Köyliöläinen mainossuunnittelija Jaana Hyvönen