Löytämisen iloa ja tattipastaa
Olen aina pitänyt sienistä, vaikka suurempi intohimoni on ollut löytää ja keräillä niitä. Edelleenkin löytämisen ilo tuottaa melkein isompaa iloa kuin itse sienet varsinkin suppilovahveroiden kohdalla, joiden puhdistamiseen menee tovi jos toinenkin.
Lapsena lähinnä kanttarellit ja suppikset olivat ainoat kerättävät sienet, muutaman kerran äitini valmisti korvasienistä myös muhennosta ja sekin oli herkkua. Tätini taas on aina ollut oikea sienten kerääjä ja hänen sienisalaattejaan olenkin aina rakastanut. Itse en moneen vuoteen uskaltanut keräillä muita kuin noita lapsuudesta tuttuja sieniä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana sienikorini on kyllä jo täyttynyt monenlaisista sienistä, kuten korvasienistä, kanttarelleista, suppilovahveroista, vaaleaorakkaista, lampaankäävistä ja tateista.
Kun ensimmäisen kerran löysin puhtaita, nuoria herkkutatteja, ei ole enää voinut jättää väliin herkkutattien keräilyretkiä. Maku on mahtava. Perheessämme kaikki rakastavat sieniä. Parasta on, kun metsäretken jälkeen paistaa sienet voissa, välillä sipulin kera, toisinaan ilman. Vähän suolaa ja pippuria päälle. Joskus kokeilen esim. valkosipulia, rosmariinia tai timjamia mausteeksi, mutta parasta on ihan voi, suola ja pippuri! Ja suoraan pannulta suuhun! Herkkutateissa parasta on niiden maku ja puhdistuskin käy nopeasti jo metsässä. Ja kun sienisato on iso, voi talvella palata kesänmakuihin tattipastaa nauttien, sillä tatit (sienet) kestävät hyvin pakastamisen.
Herkkutattihurahduksensa kirjoitti Euran yhteiskoulun biologian, maantiedon ja terveystiedon opettaja Kirsi Heikkilä